Isä soitti toissa päivänä ja kertoi taas kerran äitin olevan sairaalassa ja huonossa kunnossa. Ja että eletään oikeastaan, vaan päivä kerrallan, että lähtö voi olla koska tahansa. Melkein jo toivoisi, että pääsis pois kitumasta. Nyt se on sitten sekin sanottu suoraan ja 'ääneen', vaikka eihän sitä kellekkään kuolemaa toivoisi, mutta sellainen pitkäaikainen 'kituminen' ei ole mitään mukavaa sivusta seuraajillekaan saati sille kärsijälle itselleen. Eläimen sentään saa päästää 'paremmille metsästysmaille', mutta ei ihmistä.
On se vaan aikamoinen autuus, kun saa herätä silloin kun itse haluaa. Ei oo kukaan häiritsemässä, eikä kiskomassa sängystä, eikä mihinkään ole kiire. No, huomen aamuna se autuus on viimeisen kerran taas vähään aikaan. Jos mulla oliskin vapaapäivä ja sais nukkua, niin varmaan ei Miehellä ole. Ja se tarkoittaa sitä, että mun on kumminkin vahdittava, että se herää ja lähtee töihin. Se onneton, kun ei herää herätyskelloon.
Ja taas siivotaan ja siivotaan ja....tuntuu ettei tämä lopu ikinä. Pesukone ja tiskikone lauloivat ennenkuin kerkesin edes vaatteita niskaani saamaan. Vaikka miten mä yritän niin en saa oikein mitään näkyvää aikaiseksi. HUOKAUS!!!
Kaveri soitti puolenpäivän jälkeen ja pyysi tulemaan ja käyttämään häntä kaupassa ja kebabilla. Sen mies oli jossain harkoissa ja oli tytärensä kanssa kotona parantelemassa illallista baarireissua. Samalla poikkesin mennessä Lötexissä ja ostin lisää virkkauslankaa. Sitten hakee kaveria. Tilattiin annokset mukaan ja niitä odotellessa poikettiin ruokakaupassa. Naureskelin, kun kaverini kävi ihan pikkuisen hitaalla. Oli onnekseen sanonut lähtiessä, että pitää ostaa maitoo. Niin käveli maitohyllyn ohi ilman elettäkään maidon ostosta. Muistutin nauraen siitä. Haettuamme kebabit mentiin kaverin luo syömään niitä. Istuskeltiin kateltiin televisioo ja 'jauhettiin paskaa'. Siinä hurahtikin useimpi tunti. Sitten sinne tuli hänen eräs työtoveri saunomaan ja minä katsoin paremmaksi siinä vaiheessa häipyä. Olin kyllä suunnitellut häipymistä jo vähän ennemminkin.
No, siivousinspiraatio oli kyllä ottanut sitten tehokkaasti tänä aikana jalat alleen joten siivoomiset oli sitten tältä päivältä pitkälti sitten siinä. Jatketaan huomenna.
Mies soitti ja kehui 'meidän talon' perunamuusin kelvanneen myös siellä porukalle. Kehui, että oli ikävä. Se on sitten kumma otus, ku ei osais olla yhtään erossa. Toisin kuin minä joka nautin saada olla joskus ihan yksin. Siksi mua harmittaakin nuo jalat, kun ei voi oikein mennä edes koiran kaa metsään lenkille. Tai siis voi, mutta seuraava päivä vedetään buranaa kourallinen jos meinataan liikkua mihinkään. Niin ei sitten kauheasti viitsi.
Liikkua pitäis, mutta...lääkärissäkin tietty pitäis niistä käydä. Olenhan minä kahdesti jo käynytkin ja saanut lähetteen johonkin, mutta ne lähetteet on hukkunu johonkin. Ja viimesin oli pari viikkoo ennen häitä, ei silloin kerennyt sairastaa saati missään fysikaalisessa hyppäämään.
Tuo koiruus on sitten velhovempele. Ei syö vitamiini- ja hivenlisää ei millään ruuan seassa. On ennen viikon syömättä. MUTTA...kun sen jauheen vatkaa kanamunaan ja sitten lisää ruokaan niin ei edes epäröi. Hotkis vaan kuuluu ku lipoo ruuan napaansa. Aikaa 2 min ja kuppi jo tyhjä ja lipoo huuliaan tyhjän kupin vieressä. Se kun saa jauheliha-riisiä niin jollain pitää tuokin puoli pitää kunnossa. Mutta se pitää olla se kananmuna. Oli tässä taannoin viis päivää syömättä, kun ruuan seassa oli tuo jauhe. Sitten söi 2dl kädestä ja taas kolme päivää syömättä. Sitten oli jo pakko syödä ku ei muuta saanut koko aikana. Söi kyllä ainakin puolimetrisin hampain. Se oli oikein tahtojen taisto. Mies jo huolestui, että se kuolee. Tarjosin ruuan kaks kertaa päivässä. Ei kelvannut, niin ei sitten, panin aina takaisin jääkaappiin. Tuumasin ennen se sen syö ennenku nälkään kuolee. Muuten se ei ole meikäläistä edes yrittänyt kokeilla kumpi on pomo. 
Pitääkin vielä kokeilla noita uusia lankoja ja mennä sitten nukkumaan.