Hautajaisten jälkeinen elämä on ollut varsin...öh pelirikas. On tullut unohdettua melkein kaikki muu. Nyt alkaa pikkuhiljaa ymmärtää miten helposti se vie mukanaan.
Hautajaiset olivat pienet, mutta ihan rennot, kun alkujäykkyydestä päästiin. Kuulin taas paljon asioita suvun menneisyydestä. Siskopuoli osoittautui yllättävän katkeraksi siitä, että oli joutunut asumaan elämänsä muualla kuin äitinsä kanssa. Miksi? Eiköhän äiti olisi meidät pitänyt jos olis pystynyt. Me emme ole minusta kelvollisia olemaan katkeria siksi, että äitimme on olosuhteiden pakosta joutunut meistä luopumaan. Sen ajan, kun me olemme syntyneet moraalisäännöt olivat jotain ihan muuta kuin nykypäivänä. Äitikin on kuitenkin ollut kaksi kertaa naimisissa ja eronnut. Joten siskopuoleni ja veljeni ovat molemmat syntyneet avioliitossa. Minä olen syntynyt toimivan avioliiton ulkopuolella, vaikka veljeni kanssa täyssisaruksia ollaankin. Oli ruennut vanhasuola kuulema janottaa. Tämän äitini minulle kertoi aikanaan. Avioero on kuitenkin astunut voimaan vasta muutama vuosi syntymäni jälkeen. Sekä siskoni, että veljeni ovat kumpikin kasvaneet isiensä kanssa. Ja minä täysin vieraiden ihmisten keskellä. Lisäksi isäni suku kielsi alkuun minut ettei olisi ollut isäni tytär. Mutta lopulta mummo kuitenkin, jo sairaalassa ollessaan, myönsi, että olen hänen poikansa tytär. Että ei ole ollut ihan mutkatonta tämä sukulaisuus. Mutta se on nyt ollutta ja mennyttä ja sillä hyvä.
Veli hoiteli hautajaiset ja järjesteli perunkirjoitusasiat. Siskolla tuntui olevan kauhea kiire saada perunkirjoitus pidettyä, tiedä sitten halusiko saada vaan asiat järjestykseen vai päästä meistä sukulaisista eroon.
Lisäksi tässä on taas näin kevään korvalla on saanut paiskoa töitäkin ihan urakalla. Maanantain yritin tehdä töitä, mutta ei siitä mitään tullut, kun sai heitettyä kaks talikollista paskaa tunkiolle niin sitten piti yskiä ja läähättää kaks minuuttia. Sain sen päivän tehtyä, kun vaihto ehtoja ei ollut, mutta jo päivällä oli soitettava johtavalle ja kerrottava, että etsii sinne jonkun paremman tekijän, ettei minusta nyt kerta kaikkiaan ole. Sain sitten loppuviikon vapaaks, ku työpäiviä ei siinä ollutkaan ku keskiviikko ja torstai. Taas pitäisi mennä maanantaina kokeilee uudemman kerran.
Tiistaina olin kyllä 'liesuamassa' ja odotan vaan koska joku tulee kettuilemaan. Mutta on ihan eri asia ajaa autoa kuin luoda paskaa, kun henki ei kunnolla kulje. Kyllähän niitä töitä tekis, mutta en viitsi sentään itseäni tappaa.
Tänään koitti tilaisuus livahtaa yksin käymään Keskisellä vain todetakseni, ettei ikinä enää sinne kipeänä. Oli meinaan sen verran rankka reissu. Kaikki tuntui olevan hukassa ja kun siellä oli sitten tehty taas hyllyjen uudelleen sijoitteluakin sitten viime näkemän niin arvata saattaa miten kävi. Rahaa siellä silti paloi ihan kiitettävästi. Ja minä kun luulin, että säästän kun jätän Miehen 'kotiin'.
Lumet katoavat täältä vauhdilla. Tosin autoni oli muutaman päivän naapurin pihassa parkissa, kun meidän pihatielle se olisi uponnut. Joten 'ostin' parkkitilaa maidolla ja letuilla jo talvella. Olihan se tietysti naapureista varmaan hupaisaa, mutta edelliskevät opetti sulavien lumien petollisuuden karvaasti kun auto seisoi pihatiellä jumissa. 
Mitäs vielä? Aa..! Karvakakaroiden kuulumisia... Kissoille ei kuulu mitään uutta, paitsi, että niillä on joku ihmeen syöpöttely kausi ja muonaa kuluu tuplaten. Ennen purkki piisasi parikin päivää, joskus kolmattakin. Nyt hyvä jos puolitoista päivää. Lisänä on koko ajan tarjolla kuivamuonaa. Ja sitäkin kuluu. Lisäksi illalla tulee vielä 'iltaherkkuraksut' jotka on kalliita raksuja ja joita saa vain erikoistapauksessa.
  Meidän Kauhu ei ole enää ollenkaan pelottavan näköinen. Se sai ns. verikorvan, joka kyllä hoidettiin, mutta korva on nyt lurpassa. Sitä en tiedä nouseeko se koskaan enää täysin pystyyn, mutta sillä ei ole mitään väliä. Nyt se vaan on hiukan koomiseen näköinen. Lisäksi Mies on nyt opettanut sille myös pahan tavan. Niinkuin kissoillekin. Iltaherkku. Se on purutikku joka se saa sitten ku mennään illalla nukkumaan. Ja voi huokaus sitä vikinää, jos se meinaa unohtua, kyllä Kauhu muistuttaa.
Nyt mene keittämään itselleni kupin jotain lämmintä ja rentoudun uppoutumalla kirjaan. Kun en jaksa kaivaa mitään käsityötäkään esille.
Häpeällisiä tunnustuksia:
TUA. Palkinto on tuloillaan (kun löydän hitto soikoon sen toisen osan joka on piiloutunut johonkin)
VILUKISSA: Anteeksi. En vaan ole saanut aikaiseksi käydä postissa.