Kävin eilen heittämässä sellaisen 500km auton lenkityslenkin. Eli kävin tuolla Savossa Isää katsomassa. Nyt on sitten hartia ja selkälihakset vähän arat pitkästä ajosta. Aamulla oli herätys melkein yhtäaikaisin kuin olisin töihin noussut. Ajoaikaa kuitenkin meni mennen tullen pysähdyksineen vähän vajaa neljä tuntia. 'Lapsetkin' piti hoitaa tietysti ennenkuin mihinkään saattoikaan suunnitella lähtevänsä, kun Miehellä töineen ja autokouluineen aikaa meni tuonne iltapäivään ennenkuin kerkeisi kotona muutakin kuin pyörähtää. Enkä ole udellut kävikökään edes välillä kotona. Se soitti ajotuntien välissä. Kaikki ei ihan mennyt niinkuin elokuvissa. Uhkas jättää leikin kesken. Jätin tällä kertaa Kauhunkin kotiin, ettei tule vanhalle isälleni turhaan siivoamista koirankarvoista.

Mikäs oli ajellessa, kun aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Ajelin 'maaseutureittiä', koska siellä ei ole noita peltipoliisia lainkaan. (Takasin tullessa vastaan ajoi vähän ennen kotia kylläkin kaks poliisiautoa, mutta sattui olemaan nopeus riittävän alhainen, enkä ollut puhelimessakaan, joten minä en ollut riittävän kiinnostava, että olisivat vaivautuneet pysäyttämään. Olen varmaan ikuinen 'poliisimagneetti'.) Se reitti on mulle tullut vuosi mittaan suhteellisen tutuksi. Ajan mieluimmin sitä kuin isompaa tietä, joka saattaa olla hieman lyhempi, mutta huomattavasti tylsempi ja ainakin siellä on noita peltipoliiseja. Yhdestä on sakotkin saatu vuosia sitten. Maaseutureitillä katselin murheellisena toissa talven myrskytuhon jälkeisiä siivottuja aukeita ja metsitettyjä laitumia. Samassa havahduin ihan oikein siihen tosiasiaan, että missään ei näkynyt lypsykarjalle tarkoitettuja laidun aitauksia. Pari lihanaudoille tehtyä aitausta näin, mutta mihin ovat lypsylehmät kadonneet tuon reitin varrelta? Kyllä tähän aikaa pitäisi jo jonkinlaisia merkkiä rueta olemaan siitä, että lehmät pääsevät piakkoin ulos. Missään ei edes tullut nenääni keväistä lannankaan hajua. Joitakin hevostarhoja matkan varrelta löytyi, sentään.

Tunnin päästä lähdöstä yritin ensimmäisen kerran laittaa levysoittimen toimimaan. Ihmettelin, että mikä mättää, kun aina vaan kuulu radio ja lopulta oikein pysähdyin ja kurkistin hanskalokeroon missä cd-boksi sijaitsee. Höh! Siellä ei ollutkaan sitä osaa mihin levyt laitetaan. Mieshän vei sen yks ilta sisälle ripatakseen siinä olevat levyt koneelle ja unohti sitten sen näköjään sinne. Kiitti vaan. Kuunnellaan sitten radioo. Ensin kuuntelin Ylexiä ja sielllä haastateltiin sellaista tietokirjailijaa kuin Tiina Raevuorta joka on kirjoittanut kirjan Koiraksi ihmiselle. Kuulosti senverran mielenkiintoiselle kirjalle, että joutuu varmaan jossain vaiheessa hankkimaan. Ja kun Ylexi lakkasi kuulumasta löysin Radio Suomelta seuraavaksi jonkun biologin haastatelun supikoirista ja mäyristä. Tosin siinä vaiheessa haastattelu oli jo aika lopussa ja biologi kertoi 'tutkimusapulaisensa' (koiran) käyttäytymisestä näiden pesillä sekä kyseisten eläinten 'vessakäyttäytymisestä'. En muuten tiennyt tällaisia vessoja olevan olemassakaan. Kaikkee oppii kun vanhaksi elää. Pitäisköhän rueta kuuntelee enemmänkin radiota? Siinä vaiheessa, kun sieltä rupesi tulemaan jotain tyhmää kuunnelmaa rupesin etsimään seuraavaan kuunneltavaa kanavaa ja sain hetkenpäästä koko systeemin sekaisin. Mies taas kiittää kun seuraavan kerran rupeaa siinä autossa radiota kuuntelemaan.

Hirvaskankaalla risteys oli muuttunut niin että hetken aikaa olin vähän hukas, vaika se oli ihan selvä sitten ku tajusin. 4 tie menee yli ja 69 sukeltaa sen ali johon sitten 4 tien erkanemiskaistat yhtyvät ja siitä käännytään sitten Hirvaskankaan ABC:n pihaan, josta ajoin ohi ja kiersin sitten 'väärää' kautta, linja-autojen parkin kautta, oikealle parkkialueelle. Kiitos Miehen ku just silloin soitti. Kävin siis kahvilla ja oikomassa koipiani. Kahvin myyjällä oli niin hiekkaa haroissa ettei hymyä olis varmaan irronnut vaikka olisi hohtimilla kaivanut. Onneksi kaupan puolella kassalta sentään sekin löytyi. En tykkää näistä suurista huoltamoista yhtään, mutta nytkin ajoin sinne vaan vanhasta tottumuksesta.

Isän kanssa keskustelut ovat aina kahden kesken hyvin mielenkiintoisia, kun kummankaan ei koskaan tarvitse varoa mielipiteidensä sanomisia ja kumminkin ollaan melkein aina samalla aaltopituudella. Nyt vasta on ruennut ymmärtämään miten paljon meillä on jäänyt puhumatta siihen aikaan, kun Äiti vielä eli. Miten paljon kumpikin varoi silloin sanomasta mitään poikkinaista Äidin mielipidettä vastaan, vaikka olikin asiasta eri mieltä. Niin tuli käsiteltyä elämä yleensä, perheväkivalta (ei ole ollut kummallakaan), sukulaiset, perinnöt (mystisesti kadonnut, minulle luvattu kultainen ranneketju), nykyautot, rahan arvo ja -käyttö ja ... yllätys yllätys, laihduttaminen ja laihtuminen.

Isä kertoi että Äiti oli aina sanonut ettei sen sukulaiset sitä minää pitäneet. Ja kertoi, että siinä vaiheessa kun hautajaisten jälkeisenä päivänä oli siunattujen nimet luettu kirkossa, yleensä soitetaan joku virsi tms., oli pappi melkein juossut saarnastuolista pois eikä mitään virttä oltu soitettu. Oli Isälle tulleet Äitin sanat jotenkin niin elävästi mieleen. Että näin taas. Ja kyllä se kun rupesin muistelemaan kotia ajaessa niin näin se sukulaisten kohtelu meni. Ja vähän samanlaisen kohtelun olen minäkin sieltä suunnalta saanut. Mulle se on yks lysti mitä minusta ajattelevat.

Isä paljasti myös Kotitilasta mielenkiintoisia asioita kun aukaisin yhden laatikon ja löysin sieltä ajan tummentaman hopeisen soppakauhan. Kauha varressa luki I P ja takana V.O.M. 1937-1958. Eli paikallisen osuusmeijerin ensimmäinen palkinto ensiluokkaisesta maidosta vuosilta 1937-1958. Myös Isän nimissä löytyi yksi hopealusikka vuosilta 66-67. Olin monttu sananmukaisesti auki. Koskaan aikaisemmin en ollut tiennyt moisista ansioista Kotitilalta. Silloin kun minä olin lapsi, ei tila enää kuulunut tarkkailuun, mutta oli aikanaan ollut kuulema piirikunnan paras monena vuonna. Lisäksi paikalliseen kauppaan oli haettu maitoa joka oli kaadettu ilman mitään erillisiä tutkimuksia suoraan pulloihin tonkasta. Eli luottamus siihen, että maito oli kunnollista oli todella kova. Sääli, että Kotitilan karjanpito loppui niinkuin loppui. Ja tila myytiin aikanaan vieraalle. Jos se harmitti silloin niin nyt voisin sanoa että harmittaa vieläkin enemmän. Ja se että varmaan kaikki karjakirjat on hukattu mitä talossa on ollut koska en ole niitä koskaan nähnyt. Tosin en kakarana uskaltanut kauheasti mitään penkoakaan, enkä kysellä ja nyt on melkein liian myöhäistä. Tarvitsisi etsiä niin valtavasta materiaali määrästä jostain keskustoimistolta ellei peräti jopa mennä Helsinkiin. Ei taida meikäläisen rahkeet riittää.