Koin eilen nostalgisia hetkiä navetassa. Odotellessani lypsykoneen perurin pääsyä siihen vaiheeseen, että saan lisätä pesuaineen ja tisirättikoneen laittaa pälle. Tuona joutohetken selailin siemmennyskansiota ja muistelin poistettujen osastolta olleita lehmiä. Muistin osan aivan kuin lehmä olis ollut navetassa viimeksi eilen, vaikka poistumisesta oli jo neljä-viisi vuotta. Oli myös niitä joista ei ollut minkäänlaita mielikuvaa.  

Navetalla on nyt lehmä Aari, jonka emä Viiri e.e. Riisi e.e.e. Jurtti. Jurtti oli koko ruskea, suuri utareinen, rauhallinen jolla oli kiverät suuret sarvet. Vanha ja rauhallinen jo silloin kun minä siihen tutustuin. Riisi oli melkein valkea hieman kipakka ja itsepäinenkin tapaus. Viiri oli hyvin samantyylinen kun taas Aari on jotenkin kaikkien sekoitus.

Lisäksi muistin sen kuin eilisen päivän, kun tulin peräkkäisinä lauantai aamuina navettaan ja huomasin heti että joku on irti, mutta kaikki olivat paikallaan. Ja kummallakin kertaa ’liikenteessä’ oli ollut sama lehmä. Mitään pahaa se ei ollut tehnyt, jos ei muutamaa väärässä osoitteessa oleva paskaläjää ei lasketa. Naureskeltiin, että Nunna on meinannaut lähteä rimpsalle sonnia ketselemaan. Minä sitten yritin Nunnalle selittää ettei se kannata voi vielä joutua pihviksi hampurilaisen väliin sellaisella reissulla.  Olin myös meidän Vanhan Eläinlääkärin apulaisena, kun Nunnalla oli juoksutusmahankiertymä (muistaakseni) ja se leikattiin. Josta se ei silti koskaan toipunut täysin. 

Muistan myös kuin eilisen päivän sen kun, Taatelin Saakelia siirsin vasikkana navetasta toiseen. Se kuin ei suostunut ottamaan sen 200 metrin matkalla yhtään ainutta askelta vapaaehtoisesti eteenpäin minkä sinne talutin. Kyllä se sinne kulki, mutta melkein koko matkan se peruutti. Huomasin, että oli helpompaa antaa sen peruuttaa kuin kiskoa sitä väkisin peräsään etuperin. Kyllä siitä silti ihan kohtuu fiksu lehmä vanhemmiten tuli. Taateli ei perinyt emänsä Palmun kujeellista luonnetta kuitenkaan.

Eräs suku on kuitenkin minulle oikeastaan kaikkein ’rakas’. Se alkoi kun tein talossa äitiyslomitusta ja siellä syntyi sen lomituksen ensimmäinen vasikka. Kantaemä Pollon poijitin yksin. Pienokainen oli todella nopea oppinen juomaan ja muutenkin. Nimestä käytiin leikkimielistä kiistaa, koska en antanut tehdä vasikasta Tolloa vaan ehdotin Tilliä joksi se sitten ristiinkin. Tilli oli luonteeltaan oikea rauhallisuuden perikuva. Tilli teki aikanaan Unssin ja Yrtin. Unssi oli syntyessään todella pieni ja huomattavasti kipakampi luonteeltaan. Unssista on jäänyt Essi, joka jollain tapaa muistuttaa pitkälti kantaemää Polloa rakenteeltaan ainakin tässä vaiheessa. Sen pitäisi poikia helmikuussa. Odotan jännityksellä mitä sieltä tulee. Yrtti on perinyt emänsä rakenteen aika pitkälle niinkuin luonteensakin ainakin näin vanhempana.

’Lempilehmäni’ on täällä hetkellä Wanda. Nimi on myös minulta peruja. Ilmoitin vaan tekstiviestillä emännälle: "Wanda on syntynyt." Wandan emä Sanna oli melkein koko valkoinen. Vain korvanpäissä oli pienet mustat täplät sekä pari mustaa dalmaatilaispilkkua toisella kyljellä.  Wanda oli syntyessään harmaan läiskäinen, mutta jotka vanhetessaan ovat muuttuneet mustaksi. Wandalta ei ole jäänyt yhtään jälkeläistä, kun se on innostunut tekemään seka- tai kuolleita kaksosia joka kerta kun on poikinut. Wanda on rauhallinen luonteelta. Sillä on yksi paha tapa. Se pudottaa koneensa aika usein. Se ei edes varsinaisesti potkaise sitä irtin jaan paremminkin tuuppaa sen takajalallaan irti. Ja se tekee sen hyvin taitavasti huomaamatta kuin käännät sille selkäsi. Ja olen huomannut, että se tekee sitä toisille lypsäjille herkemmin kuin toisille. Taas odotetaan mielenkiinnolla sen poikimista helmikuussa. Toivottavasti sieltä nyt tulee yksi tai kaksi elävää lehmävasikkaa, että suku säilyisi.

On oikeastaan jännä miten jotkut karjat tulee niin omaksi. Emäntäkin sanoi tässä ”hoida kuin omias”, kun pähkäilin, että pitäisikö yhdelle antaa ruokahalulääkettä vai ei. Ja on joskus sanonut, että on hyvä jäädä lomalle kun tietää, että lomittaja hoitaa näitä kuin omiaan. Luottamusta täytyy silloin kova lomittajaan. Silloin kun koko karja on’ tavallaan’ lomittajan vastuulla, tulee myös karja lomittajalle ’omaksi’. Näihin tunnelmiin päätän kirjoitelun tähän.

ps. Lehmien nimet on vaihdettu