Viime viikko oli taas tapahtumarikaudessaan vertaansa vailla. Olin mieslomittajien J.T ja P.V. kanssa töissä 40-50 lypsylehmän parsinavetassa. J.T oli ensin kanssani pari päivää ja sitten hänen töitään tuli jatkamaan P.V.

Työviikko alkoi aika surullisissa merkeissä. Kahtena ensimmäisenä päivänä lopetettiin kumpanakin yksi hiljattain poikinut lehmä. Isäntä tarjosi mulle jo että olisin saanut viedä toisen niistä Kauhulle ruuaksi, mutta se olisi voinut olla jo liikaa tuolle naapurin Uteliaalle Muorillekin. Olis vielä pudonnut kuistiltaan yrittäessään kurkkia mitä täällä meidän pihassa nyt on. Vasikka olis vielä menetellyt. Siitä Kauhu olisi varmaan selviytynytkin vielä ennen kesää. Itseasiassa ihan pikkuvasikka katoaa kyllä 1½ viikossa. On se tullut kokeiltua. Yhdeltä lehmältä tuli verta nenästä jo useampana päivänä, mikä on merkki(jos sitä ei ole lääkitty jollain tai ei ole satuttanut sitä johonkin), että lehmän sisuskalut on pettämässä. Kehoitin isäntää soittamaan sille taivasauton. Siitä ei parane, kokemusta on. Silloin (monta vuotta sitten) se kyseinen lehmä meni monttuun, kun silloisen talon isäntä ei nuukuuksissaan uskonut ennekuin oli liian myöhäistä.

Pakkanen aiheutti töissä ongelman jos toisenkin. Vaikka siellä ei pahimmillaan pakkanen ollut kuin -34,2ºC. Aiheutti se kuitenkin sitten sen, että apevaunu ei lähtenyt käyntiin. Sekotettiin sitten apetta traktorin kauhalla (hyvä kun saatiin edes se käyntiin) ja jaettiin käsipelissä lisää viljaa. Ruokintarobotti jakoi kyllä appeen, kunhan sille jaksoi pitää seuraa ja tuupata välillä että se selviytyi mutkista ja välillä vaakaakin piti kalibroida. Kaikesta tästä huolimatta robotti melkein joka kerta, kun nenämme ensimmäisen kerran aamuin illoin pistettiin navettaan, seisoi kuin tikku paskassa keskellä ruokintapöytää. P.V. viimeisenä työpäivänä jo uhkasi hommaavansa dynamiittiä ja pistävänsä robotin puun ympärille rusetille. Väsynyt mielikuva robotista puun ympärillä rusetilla sai räkätyskohtauksen.

Perjantaina katos lypsykoneesta kokonaan ja tankista osittain sähköt kesken lypsyn. Oltiin muuten ihan vähän ällistyneitä. Yht’äkkiä sähkötykyttimet vaikenivat (tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun olin jo menossa maitohuonetta kohti) ja lypsimet vaan tippui lehmistä. Syöksyttiin maitohuoneeseen varmana, että imuputki on tukkeutunut varopallostaan (oikee nimitys taas jossain hukassa). Mutta maitohuoneessa tajusin, että lypsykone oli sammunut. Kokojaan tuli putkistosta maitoa komeana virtana (hyvä kaato) ja pumppasin sen tyhjäksi. Kun hetken päästi meinasin toistaa tempun, ei se enää onnistunutkaan. Tankin jäähdytys oli myös sammunut, mutta sekottaja toimi. Maito jäähtyi ilman lämpötilan ansiosta (onnesk -30 eikä +30 ) silti ihan kivasti korjausaikana, vaikka jäähdytin ei ollutkaan toiminnassa. Oli onni onnettomuudessa, että isäntä oli vajaan tunnin päässä tulossa silloin jo kotiin. Olivat onnistuneet reissullaan välttämään moottoriteiden ketjukolarit kuin yksittäisenkin kolarin hiuksen hienosti. Isäntä poikiensa (toisella sähkömiehen koulutus) kanssa teki pari tuntia vielä töitä etsessään vikaa ja vaihtoivat pari kourallista sulakkeita. Ja niin päästiin jatkamaan lypsyä. Ei me lomittajat edes tiedetty mistä päin oltais lähdetty vikaa hakemaan, kun sähkökaappejakin oli siellä sun täällä. Ja suurimmassa osassa ei lukenut mitään. Ei me silti oltu joutilaina sinä aikana, kun isäntäväki teki sähkärin töitä. Minä onnistuin löytämään suan ja aloin järjestelmällisesti harjaamaan lehmiä VASEMMALLA kädellä. Otti kaaliin kun homma tapahtui niin hitaasti, mutta muutama veto oikealla todisti sen että ettei tätä hommaa tehdä oikealla nyt pätkääkään. Joten tehdään sitten vasemmalla. Kun sain toisen puolen harjattua, oli pakko antaa periksi ja lopettaa. Rupesi ottamaan hartiaan. Seuraavaksi hain sakset ja hyökkäsin ’paskapampularuoska’-häntien kimppuun ja rupesin siistimään niitä. Tähän talkoisiin jo P.V.:kin kerkesi mukaan, mutta ei ollutkuin yhdet sakset. Mikä neuvoksi. Aikani etsittyäni löysin tylsän puukon. Silläkin voi häntiä voi trimmata, kunhan muistaa olla varovainen. Terävällä puukolla jälki voi olla hyvinkin tuhoisa. Sillä tekee haavan häntää todella herkästi.

Työkaverin P.I. auto hyytyi lauantaina. Täällä kun ei olekuin yhdellä huoltamolla arktista laatua dieseliä myytävänä. Ja parhaimmilla paikoilla täälläkin lämmöt laski -37ºC. Onneksi Meitä lomittajia asuu ympäri kuntaa niin, että aina on joku lähellä jos jää välille. Ja näillä pakkasilla tiepäälle jääminen ei ole hauskaa kenellekkään. Mullakin on diesel, mutta sattui niin, että oli työkaverin kyydillä liikenteessä jolla on bensa. Auto siis. P.V. valitti, autossa ei moottorin lämmöt nouse, vaikka oli edellisenä päivänä vaihdattanut termostaatin. Silloin juuri oli se kovin pakkaspäivä. Sanoin varovasti ”Isäni kehoitti laittamaan auton nokalle pahvin oikein kovilla pakkasilla. Kokeille. Ei se ainakaan paljon maksa. Näkyi olevan bemarinkin nokalla pahvi eilen, kun vastaan tuli” ”Niillä romuilla nyt voi ollakin” P.V. puhahtaen vastasi. Ajattelin ettei se varmaan kokeile, kun nainen vielä sanoo. Joten yllätyin, kun tämä tulee kahden pahvin palan kanssa hetken päästä maitohuoneeseen. Ja niin se tunki vaan ne sinne nokalle. Ja kyllä rupesi auton lämmötkin nousemaan normaaliin lukemiin. Eikä Uzikaan ollut hyytynyt Miehen työlenkillä, vaikka sitä vähän pelkäsinkin. Lähempänä keskustaa on vähän lämpöisempää kuin syrjäkylillä. Felicia ilmoitti kyllä jo tiistai aamuna Miehelle, että vanha ei lähde enää näillä pakkasilla mihinkään 

92A1188L1198N10N60K