Comeback!

Aikaa on kulunut siitä kun olen ollut täällä viimeksi niin paljon että en tiedä muistaakokaan enää kukaan. Ja lähinnä nyt tulee sitten kunnon valitusvirsi, että lukemisen voi lopettaa, jos haluaa.

Elämä on tänä aikana vetänyt maton jalkojen alta vähän liian monta kertaa. Ja olen sananmukaisesti pudonnut elämän paskakuiluun. Nyt on hitto soikoon, aika rueta tekemään asioille jotain. Repimään auki mätiviä haavoja, vaikka se tulee tekemään kipeetä, mutta ilman sitä sairastun vain vielä pahemmin. Toivon mukaan jokainen auki revitty haava parenee ja pääsen pikkuhiljaa takaisin jaloilleni. Olo on kuin piestyllä kulkukoiralla. Luottamus vähän kaikkeen on häipynyt ja voimavarat on äärettömän heikot. Kyyneleet ovat melkein useimmin vieraana, kuin hymy. En jaksa olla oikein vihainenkaan, mikä antaisi kyllä voimaa jaksaa paremmin eteenpäin. Katsotaan mitä tästä tulee. Ensimmäinen askel ylöspäin on otettu. Katsotaan saisinko tukea seraavaan askeleeseen vai osottautuuko tuki lahoksi oksaksi.

Ei enempää nyt. Tämäkin oli jo paljon tähän vaiheeseen.