Mistä tämä kaikki paskan kerääntyminen alkoikaan. Oikeastaan jo lapsuudesta (haa, psykiarille aineetta :))

Olen aina ollut huono näyttämään todellisia tunteita ulospäin. Kun olin nuori kaiken piti näyttää olevan kunnossa. Ja aina joku muu oli sanomassa mitä piti tehdä ja miten piti olla. Kasvattiäiti määräsi mitä vaatteita piti pistää kouluun koko ala-asteen ajan. Ja kun sitten rupesin yläasteella sanomaan mitä halusin pitää päälläni ja miten pukeutua, syntyi siitä todellinen sota. Niinkuin kaikesta muustakin missä pidin oman pääni, koskien niin traktorilla ajamaan opettelemista, kuin aseella ampumistakin. Sain aina kuulla: ”Naapurin tytöt sitä ja tätä” tai ”Olisi sittenkin pitänyt ottaa se toinen tyttö sieltä lastenkodista, mutta kun sinut piti saada sieltä pian pois, kun se nainen (edellinen kasvattajani) oli pääsemässä pois mielisairaalasta”. Tai jos näytin ylpeänä jotain mielestäni hienoa aikaan saanosta ”No onhan tuo ihan hieno”tuli jotenkin vähättelevään sävyyn.Tunsin itseni aina niin riittämättömäksi. Kaikenta tekemisetä tuntui olevan aina jotain sanomista. Koulunkäynnistä, kavereista, harrastuksista (ei kukaan itseään piirtämällä elätä) jopa kotitöistä (et sinä osaa, anna minä teen). Yhdessä vaiheessa lamaannun jo silloin täysin. Olin vaan illat yksin yläkerran huoneessani tuijottaen ulos järvelle ja revin koulun sinikantisia vihkoja ohuiksi suikaleiksi. Olin aiemmin käynyt nuorisoseurantalolla 10km päässä jopa -30ºC pakkasessa polkupyörällä töissä ja katsomassa bändejä; Popedaa, Peer Güntia, Ressu Redfordia ja monia muita. Isäni lopulta ilmeisesti havaitsi, että jotain on vialla, koska hän tuli kerran sanomaan, että hän voi viedä ja hakea minut jos haluan mennä, kun en enää käynyt missään. Taisin sitten mennäkin seuraavalla kerralla. Ja sitten pian taas kuljinkin omin nokkineni, en halunnut vaivata isää kuskaamisellani. Sitten taas rävähti potti. Äiti kertoi, että hän maksaa jollekin joka kyttää siellä kaikki tekemiseni ja kulkemiseni. Eli en saanut olla rauhassa ja oma itseni siis sielläkään. Tosin, jos minua joku siellä silmällä piti, niin sillä oli sen jälkeen kiirettä. Kuljin sisään ja ulos, kiertelin parkkipaikalla ja talon takana. Ja taas kierros alusta. Muistan tämän siitä niin hyvin koska olin silloin 14v. Ja eräs poika eräässä autossa (Istuskeltiin ja puhuttiin. Silloin maistoin ensimmäisen kerran rommia, vain maistoin, mitään muuta ei tapahtunut) väitti, että minä oli 21 :) Joopa joo.

Olin koulun outolintu siihen maailman aikaan. Olin kasvattina ’isolla tilalla’ja lihava , joten minusta tuli yläasteella koulukiusattukin. Iski kapinahenki. Halusin murtautua ihan oikeasti ulos muotista mihin minua yritettiin survoa. En ollut mikään kotihengetär, äidin pikkuapulainen. Oli kaikkea muuta. Olin enemmän sellainen poikatyttö, rakkari. Mutta ulkonäkö oli vaan hämäystä. Ei minun tehnyt mieli koskaan hajottaa tai tuhria paikkoja, vaikka siitäkin minun syykseni yritettiin opettajien taholta laittaa. Ei, en todellakaan suostunut pesemään tyttöjen vessan seinää jonka pojat todellisuudessa oli tuhrineet tussilla. ”Eihän nyt pojat tyttöjen vessaa” Jouduin usein luokassa minen pojan hyökkäyksen kohteeksi. Opin tappelemaan useaa poikaan vastaan yhtä aikaa. Ja se joka sattui jäämään kynsiini sai taatusti samalla mitalla sitten takaisin. Lopulta aloin miettiä mistä tämä hakkaaminen johtui. Ja pääsin kärrylle oikeastaan vahingossa, kun kerran tokaisin rauhallisesti johonkin nälvimiseen, että käykö kateeksi. Nälvijällä meni pasmat täysin sekaisin. Lopulta siitä tuli ne taikasanat jotka lopulta vähensivät hakkamistani. Opettajat hyvä etteivät juosseet paikalta karkuun jos sattuivat joskus näkemään. Itse oli taistelunsa taisteltava.

Vihasin niitä poikia voisia vielä koulun jälkeenkin. Ja eräs tapa mikä jäi sieltä ajoilta vielä vuosiksi oli murina. Se oli aina ollut varoituksena ennen räjähdystäni. Se tuli jostakin sisältäni niinkuin koiraltakin. Siitä tuli niin refleksin omainen kuin ivallisesta naurustakin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Nyt nukkumaan tai ainakin kokeilemaan onko noista nukahtamislääkeistä mitään apua, valvonko ensi yönkin. Aamulla on kuitenkin mentävä töihin. Hasta la vista amigo!!!