Työkaveri soitti, yllätys yllätys, aamulla puoli yhdeksän aikaan. Oli hauskaa vastata puolinukuksissa puhelimeen vanhallepojalle: ”Huomenta rakkaani” :) Kun se oli vähällä mennä yhtä toista työkaveria herätää siinä matkanvarrella kielsin. Tiedän tämän työkaveri olevan aamu-uninen joten oli hyvin todennäköistä, että hän oli vielä nukkumassa, kun oli vielä kesälomallakin. Vanhapoika ihmetteli minulle työpaikan menoa ja kysyi koska menen sinne seuraavan kerran. Sanoin suoraan, että en varmaan kuukauteen, että olen saikulla sen enempää selittelemättä. Kyllä se sen saa vielä johtavalta tietää jossain vaiheessa, niinhän se aina menee.
Ulkona sataa taas ja on kylmää. Joten en saa työvaatteita enkä auton penkinsuojan ulos kuivamaan. Höh. Jos huomenna on tämmöinen keli niin taidan laittaa hellan valkeen. Täällä on senverran viileä ja kosteaa. Ja naapuristakin nousi pari päivää sitten savu piipusta :) Eli en ole ainut jota täällä palelee.
Näin yöllä unta että minulla oli kaksi saksanpaimenkoiraa. Kauhu oli toinen ja lisäksi oli toinenkin, mutta en kuollaksenikaan muista sen toisen nimeä. Joku Mu...? No, ehkä se joskus selviää. Kauhusta on tullut vähän läheisriippuvainen eromme jälkeen. Pelkää varmaan menettävänsä minutkin, koska alkuun en meinannut päästä lähtemään töihinkään yksin. Ja kun oltiin isäni hautajaisissa niin työkaveri kävi kaksi kertaa päivän aikana katsomassa sitä. Oli se ilmeisesti nuollut kikkelinsä niin että siitä tippui silloin illalla sitten veripisaroita. Ja vain sinä iltana, kun olin koko päivän poissa. Siksi olis varmaan liian raaka muutos hävittää molemmat kissat jolloin se jäisi tavallaan ihan yksin tänne silloin kun minä olisin töissä. Voi olla, että toinen koira tulee jossain vaiheessa, mutta ei vielä ainakaan ennen ensi kesää.
Eromme jälkeen Kauhu ei päästänyt minua moneen päivään kahta kolmea metriä kauemmas itsestään ja illalla oli sanomattakin selvää, että nukuttiin mamman vieressä pää satiinityynynpäälis tyynyllä :) Saunareissuilla se makaa nykyään pukuhuoneessa ja odottaa sen aikaa, kun kylven. Jos jätätn sen ulos, niin se vinkuu oven takana koko ajan. Ja sinä päivänä kun uutinen isän kuolemasta tuli, ei minulla ollut mitän asiaa lähteä yksin edes töihin. Kun yritin lähteä niin Kauhu asettui oven eteen seisomaan poikittain niin etten saanut ovea auki. Eikä väistänyt vaikka käskin. Sitten kun pistin sille pannan kaulaan se väistyi oven tieltä. Tiesi pääsevänsä siis mukaan. Niin se sitten odotti autossa iltalypsyn ajan. Ja illalla tuli nukkumaan kuono kaulaani vasten, niin kuin hautajaispäivän iltanakin.
Myöskin kissat ovat varsin vinhoja olleet niinä päivinä jolloin on ollut oikein vaikeaa. Ne tuuppavat joko syliin tai sitten istuvat nojatuolin molemmilla käsinojilla. Esim. silloin kun sain keskenmenon vajaa vuosi sitten tunkin tuo Hevimieskin syliin, vaikka ei juuri syliini ole tullut. Samoin sinä iltana lehmistä (n.40 kpl) joka ainut nuoli minua töissä lypsyllä. Olin lypsyn jälkeen hiukan märkä. Rupesin nimittäin valumaan verta juuri ennen lypsyä. En lähtenyt kotiin kesken töiden, vaikka työkaveri käski (oltiin samalla autolla). Oli viimeinen työilta. Rohmusin vaan kaikki ’käytöstä’ poistetut pyykkikoneessa pestyt lypsyrätit tukkeeksi. Pari kertaa sattui mahaan, mutta muuten meni kaikki aika ok. Luojan kiitos, minulla oli sellainen miestyökaveri joka osallistui lypsyyn. Illalla oli hiukan poikkinainen olo, kun pääsi kotiin ja pahin verenvuoto oli ohitse. Oli sitten kolme karvaista sairaanhoitajaa :) Jälkeenpäin eräs vanhempi miestyökaveri kysyi, että et sitten lähtenyt pois töistä kesken ja kun kerroin että en, niin sain hiukan pitkän katseen. En ymmärrä miksi olis pitäny lähteä kesken, koska pystyin työt tekemään. Ja maailmansivu naiset ovat keskenmenoja saaneet, enkä usko, että kaikki ovat töitään silloin kesken jättäneet, jos ei ole ollut pakko. Se on osa elämän kiertokulkua. (Kävin siitä parin päivän päästä lääkärissä sairaalassa jossa ultralla katsoivat ja jos oikein ymmärsin olin odottanut kaksosia. Sain lääkkeet jotka puhdistivat loputkin pois, joten minulle ei tehty kaavintaa) Nyt ainakin tiedän että olisin kenties voinut tulla äidiksi, jos...Eli vastaus mietintääni olinko maho tuli näin todetuksi. Neuvolassa minua oli kun raskaus oli todettu sanottu ihmeeksi. Niin. Olihan minulle sanottu 25v, etten koskaan tule lihavuuteni takia raskaaksi.
Miksi sitten päätin tehdä lopullisen toimenpiteen sille etten enää koskaan tule raskaaksi? Syyt lyhkäisyydessään: ikä, terveys, työ ja ja sen tuomat lastenhoidolliset ongelmat sekä se että tunsin etten olis jaksanut yksin kasvattaa lasta, kun Mies oli jo osoittunut sen ettei siitä olis ollut hommassa mitään apua. Enkä oikein usko, että minusta olisi äidiksi. Ei kaikkia ole vaan luotu siihen. Kuten kasvattiäitini sanoi: ”Älä koskaan hommaa lasta, kun et sitä kumminkaan osaa kasvattaa.” Niinhän se kyllä sanoi koirastakin :), mutta koira on ja pysyy. Ainakin vielä, sitähän ei koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan.
Kommentit