Entäs sitten, kun minua ei enää ole? Mitä jos kuolenkin huomenna tai tänä yönä? Kuka minut perii, siis muukin kuin hukka? :) On minulla muutama murunen omaisuuttakin, esim. tämä talo, vaikka onkin vielä aika vahvasti pankin. No, mutta kumminkin. Ennen eroahan asiassa ei ollut mitään epäselvää. Mutta nyt asia onkin ihan toinen.

Verisukulaiset, no joo. Mutta kun ei ole lapsia eikä puolisoa niin voisin KAI periaatteessa testamentata omaisuuteni, vaikka Tiibetin munkeille tai eläinsuojeluyhdistykselle (tänne jotkut omaisuutensa testamentaavatkin). Mietin pitäisikö tehdä testamentti vai miten tässä nyt pitäisi menetellä?

On muuten todella mielenkiintoista miten ihmisistä tulee suoraan sanottuna rahanhimoisia barbaaria, kun joku lähisukulainen kuolee. Kaikki haluaisivat kaiken. Olen nyt todennut tämän vähän liian monta kertaa ja aina se on yhtä järkyttävää. Ainoat kerrat, kun ’perinnönjako’ on ollut täysin riidaton ovat olleet meidän sisarusten kesken. Aikana mummon kuoleman jälkeen istuimme mummon asunnon lattialla ja jaoimme tavaroita täysin sulassa sovussa. Ja samoin kun jaoimme äitimme omaisuutta. Ihmettelin silloin mummon omaisuuden jaon jälkeen kun kaverini sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt noin rauhallista ja riidatonta perinnönjakoa, mutta en ihmettele enää. Ja yleensäkin ihmisten ahneus on järkyttävää välillä. En kiellä ettenkö itsekin ota tavaroita, mutta yleensä vain siinä tapauksessa, että toinen on heittämässä niitä pois. En kiellä ettenkö monasti haluaisi jotain, mutta ainakin yritän olla kerjäämättä. Ihailen muilla olevia asioita jopa sanoilla ”Voi kun mullakin olis”, mutta en oikastaan ihan 100% konkreettisesti tarkoita sitä. En esim. välttämättä todellakaan haluaisi jotain muskeliautoa, vaikka ihailenkin sitä, mitä minä semmoisella tekisin? Tähän Mieheni olis sanoinut, että olishan se hieno. Juu, olis. Käytössä kallis ja näillä teillä täysin turhake.

Tästä aasinsiltana pääsen siihen, että kun Mies joskus saa nuo rojunsa pois vähenee tavaramäärä melkein puolella ja saan samalla alkaa vähentämään myös omaa turhake kasaani. Astioista saan jo nyt osan pois, kun eräs uusi nuori työkaveri on juuri muuttanut omilleen ja hänellä on nyt vähän pula kaikenlaisesta. Taitaisi olla minulla hälle muuten kattolamppukin. Se on hieno, mutta ei oikein minun tyyliäni, kasvattiäidin aikanaan minulle ostama. Viimeisenä yrityksenä ilmeisesti tehdä minusta hienoa naista. Ja en sitten silloin kaupassa viitsinyt alkaa kiistelemään asiasta. Joskus on vain helpompaa olla hiljaa.

Tänään on pesty koneellinen pyykkiä. Parisängyn lakana olikin yllättävän haasteellinen kuivumaan taiteltava tämmöiselle persjalkaiselle yksin. Olen tähän mennessä ajoittanut niiden pyykkäämisen siihen, kun Mies on ollut tulossa hakemaan tavaroitaan tai muuten käymään. Nyt piti hetki miettiä, että millä minä saan sen taiteltua ettei toinen pää viistä lattiaa. Onneski on tuo vankka I.k.e.A.n jakkara jonka päälle uskalsi kiipeillä, eikä tarvinnut pelätä heti tulevansa alas nurin niskoin, kun se on normaalia keittiöjakkaraa huomattavasti leveämpi. Vaikka kun ei ole tarvinnut (Mies ei antanut) vuosiin kiipeillä missään keittiöjakkaroilla tuntui siinäkin olo hiukan huteralle. Pitää vaan kiipeillä enemmän, että tottuu taas kiipeilemään. Yhtä koneellista enempää ei oikein voi pestä, kun muuten täällä on sisällä liian kosteaa ja ulos ei oikein ole voinut viedä kuivumaan, kun ei yhtään tiedä koska se alkaa taas satamaan. Seuraava koneellinen on kyllä jo taas valmiiksi ladattu. Odottaa huomisaamua. Vähän päivässä, paljon viikossa.